• Toimitus

Anni Kytömäki: Margarita


Gummerus, 2020


”He seisovat kylki kyljessä, kukin omalla paikallaan. Virta hyökyy tauotta, mutta he eivät väsy. He tekevät mitä joko on heidän työkseen määrännyt: syövät mitä vesi ulottuville kuljettaa. Joki hotkii ylemmästä maailmasta ilmakuplia ja tuo ne heille, ja he hengittävät. He kasvavat sammalta ja vuosilustoja ja suovaavat katveessaan yhä uusia sukupolvia vesiperhostoukkia ja kalanpoikasia. He palvelevat jokea, joki tuudittaa heitä.”


Näin alkaa Anni Kytömäen kolmas romaani, joka sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Se on omistettu ”Maan ja veden hiljaisille”. Itselleni tämä oli ensimmäinen lukemani Anni Kytömäen kirja, mutta en usko, että viimeinen. Anni Kytömäellä on omanlaisensa kieli, runollinen, maalaileva ja tarkka. Hän puhuu vahvasti luontoyhteyden puolesta, mutta ei saarnaten vaan tuomalla esille asioita, joita ei ole ehkä koskaan tullut ajatelleeksi. Kuten nykyään erittäin uhanalaisen jokihelmisimpukan (Margaritifera margaritifera) elämän.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin 1950-luvun alkuun ja tapahtuvat pienessä kauppalassa ja Helsingissä, metsissä ja vesien äärellä. Sodan jäljet ovat vielä vahvasti näkyvissä. Kirjassa on neljä kertojaääntä, joista lähimmin seurataan Kylpylähotellissa hierojana työskentelevän Senni Margaretan eloa ja siihen vaikuttavia tapahtumia. Kertojina toimivat myös metsänhoitaja Antti, joka työkseen kartoittaa, mitkä metsät hakataan tyydyttämään sodan jälkeistä jälleenrakentamista, sodan kokemuksia kuvaileva Mikko sekä jokihelmisimpukka, Margarita, jonka elämä kietoutuu vahvasti kaimansa Senni Margaretan elämänkulkuun.


Teemat ovat meidänkin aikanamme ajankohtaisia. Kirjassa kuvataan polioepidemiaa ja siihen liittyviä pelkoja ja toimenpiteitä, jotka istuvat hyvin myös tämän päivän korona-aikaan. Tämä on Anni Kytömäen mukaan sattuma, sillä kirja on kirjoitettu kolme vuotta ennen Covid 19-pandemiaa. Myös ihmisen ja luonnon mahdollisuudet saada omaa ääntään kuuluville suurten yhteiskunnallisten tavoitteiden ja asenteiden keskellä nousee esille. Sodan jälkeen naisten velvollisuus oli synnyttää lisää lapsia, ns. ”valtion vauvoja” paikkaamaan sodassa menetettyä väestöä. Tämä johti äärimmäisen tiukkaan aborttikieltoon, jossa ei yksilöllisiä tilanteita huomioitu. Jokin aika sitten kutsuttiin Suomen naisia taas ”vauvatalkoisiin”. Ei onneksi kuitenkaan yhtä jyrkästi.


Jokihelmisimpukka eli raakku rauhoitettiin vuonna 1955, mutta se on edelleen erittäin uhanalainen. Vaikka ihmiset eivät niitä enää helmen toivossa pyytäisikään, on raakulle soveltuvat elinympäristöt käyneet vähiin. Tämän luonnostaan pitkäikäisen, jopa 200 vuotiaaksi elävän, harvalle tutun nilviäisen kautta pääsemme tutustumaan luonnon ekosysteemiin ja herkkyyteen tavalla, joka koskettaa. Kun ihminen muokkaa luontoa, sillä on moninaisia seurauksia.


Näennäisesti toisistaan poikkeavat kertojaäänet sulautuvat lopulta Anni Kytömäen taitavasti ohjaamina samaan kirkkaaseen virtaan ja lukija voi sulkea kirjan kannen ajatellen, että sekä ihmisellä että luonnolla, jopa jokihelmisimpukalla, on vielä mahdollisuuksia. Lohdullista!


Kristina Huuhtanen

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Pudonneet