Loppuelämät

Abdul Razak Gurnah: Loppuelämät. Tammi 2022 339 s.

Valdur Mikita: Kantarellin kuuntelun taito. Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä. Sammakko 2021.190 s.

Sansibarilla syntyneen Nobel-kirjailia Abdul Razak Gurnahin Loppuelämät on neljän tansanialaisnuoren, Khalifan, Ilyan, Hamzan ja Afian kasvutarina ensimmäisestä maailmansodasta 1960-luvulle. Arkisen ahertamisen kuvauksen alla on toinen taso. Kuin huomaamatta teoksesta kuuluu viiltävää kuvausta vallan käytön ja ihmisten rottamaisuuksien eri muodoista siirtomaavallasta kaupankäynnin ja perhe-elämän kiemuroihin. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Tansania oli osa Saksan keisarikunnan Itä-Afrikan siirtomaata, toisen maailmansodan jälkeen osa Iso-Britannian siirtomaita. Tämän ohella erilaisia osapuolia , ristiriitoja ja hierarkioita oli vaikka miten paljon, eri heimoja, ja uskontoja, keskenään kilpailevia ammatinharjoittajia sukupuolten ja perheiden nokkimisjärjestyksistä puhumattakaan. Kaupankäynnissä vastapuolia olivat alueella jalansijaa saaneet intialaismuslimit mafiankaltaisine ”perheineen” ja alempaa kastia olevat paikalliset. Perheissä vallitsivat viidakon lait: kun Afia-tyttönen opetteli kirjoitusta bambun lehdelle veljensä Ilyan opastamana, kasvatusisä pieksi hänen henkihieveriin tuollaisesta turhuudesta.

Mutta kaikki ei ole kuitenkaan mustavalkoista. Meidän silmissämme esimerkiksi siirtomaavalta ja siihen kytkeytyvä lähetystyö näyttäytyvät julmana imperialismina ja pakkovaltana. Gurnahin näkemys antaa kuitenkin tansanialaisille mahdollisuuden. Varsinkin värväytymisestä palkkasotilaaksi siirtomaa-armeijoihin muodostuu varsinainen sieretyshoito: kun on kestänyt mielipuolisen fyysisen ja henkisen simputuksen, ja selvinnyt hengissä siirtomaasodista, tulee samalla oppineeksi hyödyllisiä asioita: kirjoittamaan, lukemaan ja laskemaan, terveydenhoidon perusteita ja jopa saksaa ja Schillerin runoja. Näistä taidoista on myöhemmin apua, kun pienkauppiaiksi, puusepiksi, apukätilöksi ja jopa radiotoimittajaksi päätyneet maan pieneläjät rakentavat omaa elämäänsä ja myöhemmän itsenäisen valtion perustaa. Jotain vanhaa vielä jää: mielenterveyskysymyksissä turvaudutaan mieluummin henkiparannusseremonioihin kuin eurooppalaiseen hourulahoitoon. Ja kaikkea leimaa päähenkilöiden merkillinen sitkeys, toisistaan välittäminen ja elämänilo, mikä epäilemättä on omaa tansanialaista perimää.

Suomessa ja Baltiassa tällainen vaihe on kauas taakse jäänyttä elämää. Virolainen Valdur Mikula on kuitenkin mato osoittamaan, että juuri itämerensuomalaisten keskuudessa ikivanha ja huippumoderni ovat pystyneet löytämään hämmästyttävän tasapainon, sellaisen, mitä muualla Länsi-Eurooppaa ei ole enää olemassa. Mikula tähdentää kivikautista metsästäjien ja keräilijöiden perimää ja mutkatonta, mutta kunnioittavaa luontosuhdetta. Asioita, jotka ovat meille maalla asuville ja mökkikansalle niin päivän selviä, ettei niitä tule ajatelleeksi. Kerätään marjoja ja sieniä, vaellellaan, haltioidutaan ikimetsistä ja korkeista kallion rinteistä. Suositaan haja-asutusta taajamien sijaan, asutaan mielellään lähellä metsää ja järveä. Kiinnekohta on piha – pyhä – ja siellä hikoillaan halkopinojen kimpussa. Arvostetaan tietäjiä – nykyään tieteilijöitä ja taiteilijoita.

Mikula on koulutukseltaan semiootikko, filosofi, joka on sisäistänyt oppiaineensa omaksi itsekseen. Hän sanookin luovansa luonnossa, kirjoittavansa päässään pitkien metsäkävelyjen aikana. Tällaista on hänen mielestään ikivanhan ja hypermodernin mutkaton liitto:

”Meillä on maalattia ja aurinkopaneelit, hyvät tulokset PISA-testeissä, mutta myös noitavoimia. Mies on töissä Pipedrivessä ohjelmoijana mutta osaa kengittää myös hevosen. Naisella on Cuccin käsilaukku, jonka sisältä löytyvät keritsimet ja purkki puolukkahilloa…Vanha Sauna-Matti kaivaa maanantaisin lampea ja louhii tiistaisin bitcoineja. Loitompaa metsäjärveltä kuuluu näkkien laulu. Kaikki tietävät, että tulee hyvä sienivuosi.”

Pekka Jalkanen