Lopun aikoja

Arla Kanerva: KOSMOS, 2022

Emma, 14 vuotias tyttö, elää lähitulevaisuuden dystooppisessa maailmassa. Maailma on alkanut mureta ympäriltä, koska varsinkin aikuisia ihmisiä katoaa selittämättömästi. Kukaan ei vie heitä, he vain häviävät pois vaatteistaan. Erään koulupäivän jälkeen Emma huomaa, että hänen molemmat äitinsä ovat kadonneet. Naapurustosta hänen paras ystävänsä, Ruusu, lähtee vanhempiensa mukana pohjoiseen. Emma, joka on tottunut retkeilemään luonnossa äitiensä kanssa, pakkaa rinkkansa ja lähtee läpi metsien pohjoiseen. Luonto tarjoaa hänelle antimia syötäväksi ja tapahtumia tarkkailtavaksi.

Hän tulee kaupunkiin, jonka torilla myydään kaikkea mahdollista, mutta käypää valuuttaa ovat vain elintarvikkeet. Raha, kulta, jalokivet ja muut ovat menettäneet merkityksensä. Torin laidalla puhuu nainen Äiti Maasta. Nainen, Maria, johtaa Paratiisi-yhteisöä, jonka rakentajiin hän Emman värvää. Paratiisin rakentajat ovat eri-ikäisiä naisia ja tyttöjä, pojat ja miehet ovat harvinaisia, harmaata apujoukkoa. Aluksi kaikki näyttää hyvältä, mutta yhteisö ei ole mikään ihanne. Vuoden kuluessa Emma muuttuu tytöstä naiseksi ja hänen asemansa Marian silmissä muuttuu. Outona asiana tulee mukaan ihmissyönti, jota yhteisössä ei pidetä ongelmana, koska Marian mukaan Äiti Maa huolehtii näin heitä uhkaavalta RNA-kadolta. Siitä huolimatta yhteisöstä häviää aikuisia.

Emma lähtee yhteisöstä ja päätyy vaelluksellaan henkihieverissä erakoituneena elävän perheen luontoleiriin, johon hänet ’adoptoidaan’. Tätäkään ei kestä pitkään ja Emma jatkaa löytökoiransa kanssa elämänsä lopun mittaiselle vaellukselle luonnon takaisin valtaamille alueille.

Arla Kanerva ei selittele dystropian syitä eikä tapahtumia. Vaikuttaa, että alussa tilanne on aika normaali, vain ihmisiä puuttuu. Mitä tavaroille on tapahtunut? Kännyköitä ei mainita ollenkaan eikä juuri muitakaan olennaisia vempaimia. Kanerva ei ole pohtinut näitä asioita lainkaan ja lukija saa muodostaa omia kuvitelmiaan ilmiöiden syistä. Parhaimmillaan Kanerva on kuvatessaan luontoa, eläimiä, kasveja, metsiä, vesistöjä. Emman edetessä kohti vanhuuttaan käy ilmi, että luonto on vallannut maantiet, rakennukset ja liki kaiken, mistä ihminen on sen karkottanut. Mieleen nousee vahvasti ajatus, että ihmiskunta ei tule toimeen ilman luontoa ja sen antimia, mutta luonto tulee hyvin toimeen ilman ihmisiä, jopa paremmin. Kirja ei ole mikään suuri lukukokemus, mutta herättäähän se ajatuksia.

Risto Lindholm, lukija