Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

WSOY, 2021

Romaani alkaa: ”Kuinka pimeää on ensin, ja sitten valo. Äkkiä näen teidät ja te huvitatte minua taidollanne tuhota ja eksyä ja astua juuri siihen kohtaan, missä haurain kuori sijaitsee. Ihmettelen, että metsä on vielä tässä ja joki pesee sen varpaita ja jossain kaiken tämän takana talo pitää kumisevaa ääntään, jota kuuntelin kymmenen ja kymmenen vuotta.”

Kekseliään, vivahteikkaan ja metaforista runsaan kielen alta paljastuu pala palalta perhetragedia. Vai onko se yhteiskunnallinen tragedia vai dystopia – synkkyystulevaisuus? En osaa sanoa. Äiti, vanhempi tytär, nuorempi tytär (10 syntymäpistettä), isä mennyt pois tai jotain. Nuorempi sisarus lähti ’nuorenmiehen’ matkaan kaupunkiin vanhemman sisarensa kanssa, meni naimisiin rikkaan miehen kanssa, sai pojan – kai?

Valtava leppäkerttu- eli seitsenpistepirkkolauma hyökyy kerronnan tapahtuma-alueelle. Leppäkertut ovat mikrorobotteja ja hävittävät ihmiset ja eläimet, melkein kaikki – joltain alueelta? Jossain taigalla on tehdas, jossa työntekijä on maalannut mustia pisteitä punaisiin kuoriin.

Jäljelle jääneet ihmiset, perheen muodostaneet henkilöt, eksyvät toistensa seuraan sattumalta kirjailijan mielikuvien johdattelemina. Kaikessa on mukana katkeruutta, kateutta, surua, auttamista, etsimistä ja kai hyvin piilotettua iloakin. Tapahtumat tuntuvat sattumilta, kuin surrealistisilta unilta.

Marianna Kurtto kirjoittaa lyhyitä lauseita ja pitkähköjä virkkeitä. Kieli on runollisen rikasta, kaunista tai rujoakin. Sanoja on paljon, ajatuksia vielä enemmän. Liittyvätkö kaikki ajatukset mitenkään toisiinsa suoraan tai edes ihmismielen syvien virtojen kautta? Sen kirjailija käsitykseni mukaan jättää lukijan mielikuvituksen varaan.

Oli mielenkiintoista lukea kirja, jonka kielestä pidin, mutta jonka ydintä en ymmärtänyt. Ymmärrätkö sinä?

Risto Lindholm, lukija