Markku Ropponen: Kuhala ja kuuma kultahippu

TAMMI, 2021

Markku Ropponen jatkaa salapoliisi Kuhala -sarjaa jo 15. kirjassa. Kuhala on keski-ikäinen jyväskyläläinen rikosten ratkoja, jonka apulaisena toimii hänen koiransa Hippu.

Kuhala saa toimeksiannon etsiä käsiinsä varastettu 80 g painava kultahippu, jonka nimeksi oli annettu Kuukkelikurun kantarelli. Sen oli löytänyt yksi lapissa retkeilleen kaveriporukan miehistä, mutta häneltä sen oli joku kavereista varastanut. Kultahippu ilmestyi jyväskyläläisen taidegallerian näyttelyyn, josta se oli taas varastettu.

Kuhala saa toimeksiantajalta muutamia kuumia vihjeitä, mutta mennessään tarkastamaan niitä hän törmää kahteen ensimmäiseen ruumiiseen. Kuka, miten, milloin? Tietysti poliisi epäilee sattuneesta syystä Kuhalaa, mutta todisteita ei ole.

Kyseessä ei ole ns. kovaksikeitetty murharomaani, vaan kaikkea kerrontaa höystää veijarimainen, suorastaan nautittava sanallinen tykitys, josta ei puutu huumoria – mustaakaan. Lukiessani tulin verranneeksi Kuhalaa turkulaiseen Jussi Varekseen ja Ropposen tyyliä Arto Paasilinnaan (anteeksi vain vertaukseni, Ropponen, mutta päihität molemmat mennen tullen). Mukaan tulee uusia käänteitä, Kuhalan muutamia vanhoja hyviä kavereita samoin kuin hieman onnettoman oloisia, tuulella käyviä rikollisia, venkuloita. Hekin havittelevat Kuukkelikurun kantarellia. Koko ajan sattuu ja tapahtuu ja muutaman kerran sattuukin jopa melko pahasti.

Jouhevan kerronnan ja Helsingissäkin käynnin (ei ihan vapaaehtoisesti) myötä Kuhala ja Hippu pääsevät vähin erin lähemmäs itse tekijää. Sattumalla on näissä tapahtumissa paljon merkitystä. Kuhala osaa yhdistellä sattumia itse löytämiinsä tosiasioihin. Siinä sivussa on tärkeää, että Hippukin saa sattumia Kuhalan taskusta ja baarissa vesiastian, mihin tulee sihaus siideriä – kuivaa tai puolimakeaa. Lopulta Kuhala pääsee kiinni tekijään ja jättää hänet Urhonkadun poliisiasemalle.

Mutta mihin joutui Kuhalalla jo kerran hallussaan ollut Kuukkelikurun kantarelli?

Risto Lindholm, lukija