Vuoden vaellus. Elämää pohjolan erämaissa

Erno Saukko:

Kirjapaja, 2022

Miltä tuntuisi viettää vuosi Pohjois-Suomen, -Ruotsin ja -Norjan tuntureilla ja metsissä kävellen selässä 50 kg:n rinkka ja hiihtäen painavaa ahkiota vetäen? Tämän toteutti Erno Saukko. Hän lähti Norjan itäisimmästä kylästä, Kiiperistä, 3.8.2019 ja palasi sinne 3.8.2020 takanaan 2500 käveltyä ja hiihdettyä kilometriä. Tätä edelsi pitkä reitin suunnittelu, tavaroiden hankinta ja varastojen vienti tai toimittaminen väliasemille. Tukipisteet olivat: Kiiperi, Näätämö, Karigasniemi, Lisma, Kaaresuvanto, Kiiruna, Jokkmokk, Kvikkjokk, Abisko, Kaaresuvanto, Näkkälä, Nurkulahti, Kaarasjoki, Tana Bru ja Kiiperi. Hurja lenkki!

21 retkipäivän jälkeen avopuoliso Aino tulee mukaan syksyn ruskan ja alkutalven taipaleelle. Hänen rinkkansa paino on noin 32 kiloa. Alkutaipaleet taittuvat kävellen, mutta lumen tulo ennen Lismaa pakottaa siirtymään liukulumikenkien käyttöön. Iltaisin vesi lämpiää ja ruoka valmistuu kuiva-aineista nuotiolla tai jos puuta ei ole saatavilla, retkikeittimellä. Sitä on kuitenkin käytettävä säästäen, koska polttoaine pitää kantaa mukana. Liukulumikengin matka jatkuu Kaaresuvantoon asti, mistä Aino lähtee bussilla etelään 108. päivänä.

Erno siirtyy pitkille suksille ja tavarat menevät ahkioon. Alkaa talvinen uurastus kohti Kiirunaa. Päivät lyhenevät, tehokas vaellusaika samoin. Pakkasen kiristyessä leiriytymiseen on varattava aina enemmän aikaa. Sulaa vettäkin olisi löydettävä, sillä veden sulattaminen lumesta kuluttaa liikaa polttoainetta, jos nuotiopuita ei ole saatavilla. Ahkion päällä kulkee lisäpainona kaksi uhkaa, vilu ja nälkä. Ruokavaroja ei voi tuhlata yli laskettujen annosten. Hikoilla ei pidä, koska vaatteiden kuivattaminen on kenttäoloissa aina hankalaa. Jokkmokkiin Erno saapuu lähes suunnitellusti ja talven pahimmissa tuiskuissa Abiskoon, jonne oli saapunut pandemia. Hän sai täydennykset, kunhan vakuutti, että oli ollut karanteenissa. Sai jatkaa matkaa. Kaaresuvannossa oli vastassa pandeminen rajanylitys 259. päivänä. Kevään pahin rospuutto oli oltava paikoillaan ja ihailtava luonnon heräämistä. Sukset ja ahkio jäivät Nurkulahteen ja rinkkaseuraksi liittyi jälleen Aino. Loppumatkan noin 100 päivää kuluivat sääskiä syöttäen, kalastellen ja kulkien.

Lukukokemuksena seikkailu on huima puhumattakaan vaeltajan kokemuksista luontoa vastaan, luonnon ehdoilla, vaaroille alttiina, kaikkea ihastellen ja päiväkirjaa kirjoittaen. Niistä sitten koostuu tämä uskomaton kirja.

Risto Lindholm, lukija